Botswana: Huono-osaiset lapset saavat keskusteluapua ja tukea koulunkäyntiin – Omphemetse on yksi onnekkaista

Julkaistu: 13.10.2022

Kun seuraa lapsen elämää pitkään, näkee vaikeuksien kirjon. Kouluun pääsy ei takaa hyvää loppuelämää, mutta sitkeys palkitaan.

Näytän nuorelle botswanalaisnaiselle kuvia, joita otin yhdeksän vuotta sitten. Hän luettelee kuvissa olijoiden nimiä, ja naurahtaa hämmentyneenä, kun eteen tulee kuva hänestä itsestään.

Botswanalainen Omphemetse 10-vuotiaana.

Omphemetse oli 10-vuotias, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran Francistownissa. Siellä on Suomen Lähetysseuran tukema kirkon turvapaikka huono-osaisille lapsille. Monen heistä koulunkäynti on keskeytynyt köyhyyden, sairauksien tai perheväkivallan takia.

Opetin koululaisille tietokoneiden käyttöä vuonna 2013, ja otin heistä paljon kuvia. Nyt Omphemetse katsoo näitä kuvia ja hymyilee. Hymy on sama, jonka näin yhdeksän vuotta sitten.

Kirkon tuki auttoi käymään peruskoulun: ”Sain koulupuvun, koulutarvikkeet, ruuan, kaiken.”

”Kävin peruskouluni kirkon tuella. Sain suomalaisilta kummeilta koulupuvut, koulutarvikkeet, kaiken”, Omphemetse muistelee.

Tsholofelong, suomeksi Toivon paikka, oli keskus, josta koulutarvikkeet haettiin. Sinne sai myös mennä koulun jälkeen tekemään läksyjä ja syömään lämpimän ruuan. Lapset tukeutuivat paitsi keskuksen henkilökuntaan, myös toisiinsa.

Omphemetse muistelee ilolla erityisesti leirejä, joille lapset pääsivät yhdessä. Se oli ihanaa vaihtelua. Sijaisperheessään häntä syrjittiin, ja hän koki tulleensa syytetyksi kaikesta.

”Leireillä tunsin itseni vapaaksi. Sain olla muiden lasten ja nuorten kanssa, ja vietimme paljon aikaa ulkona pelaillen”, Omphemetse kertoo.

Kouluun pääsyn tärkeyttä korostetaan usein, mutta se ei aina pelasta kaikkea. Ei myöskään Omphemetsen tapauksessa. Hän kävi koulua, mutta siirtyi sijaisperheestä toiseen, ja kolmanteenkin. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiennyt mitään.

Omphemetse sanoo, että tunsi paljon huono-osaisia nuoria. Osa sai apua, osa ei. Osa nuorista naisista tuli äidiksi tahtomattaan, ja jotkut päätyivät itsemurhaan.

”Oli päiviä, joina minäkin meinasin menettää toivoni”, Omphemetse sanoo.

Keskusteluapu ja hyvä sijaisperhe auttoivat selviytymään vaikeuksista

Käänne tapahtui, kun hän haki keskusteluapua. Sellaista tarjoavat esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt Bonela ja BGBVC, joita Lähetysseurakin on tukenut Suomen kehitysyhteistyövaroin.

Omphemetsen mukaan keskustelu alkoi avata solmuja. Ratkaisevin käänne tapahtui tämän vuoden maaliskuussa, kun hän muutti Francistownista Gaboroneen nykyiseen sijaisperheeseensä.

”He kohtelevat minua kuin omaa lastaan.”

Omphemetse kiertää ympäri pihamaata ja esittelee lempipaikkojaan. Yksi niistä on puinen puutarhakeinu. Botswanan pääkaupungissa Gaboronessa on hänen mielestään hyvä asua, koska mahdollisuuksia on niin paljon enemmän kuin pohjoisen Francistownissa.

Nyt kun Omphemetse on päässyt hyvään perheeseen, hän pystyy suunnittelemaan elämäänsä eteenpäin. Henkilöpaperit ovat prosessissa, ja ne mahdollistaisivat jatko-opinnot. Toisaalta se ei välttämättä tässä maailman tilanteessa ole paras vaihtoehto.

”Botswanassa niin moni koulutettu nuori jää ilman työtä, että parasta olisi nyt oppia jotain, jolla voi työllistää itsensä”, Omphemetse toteaa.

Hän on harkinnut kahta intensiivikurssia. Toinen kouluttaisi vaatealan yrittäjäksi, toinen hoitoalalle. Rahaa opintoihin pitäisi kerätä, mutta se ei ole ongelma: uudella perheellä on nimittäin tuttu, jonka kaupassa Omphemetse voisi autella silloin tällöin.

”Nyt minulla on kaikki hyvin. Elämme tavallista arkea: kymmeneltä aamiainen, lounaaksi jotain kevyttä, illalla maissipuuroa.”

Tulevaisuutta ajatellessaan Omphemetsellä on yksi toive ylitse muiden. Hän haluaisi vuokra-asunnon. Silloin olisi oma paikka, eikä tarvitsisi olla riippuvainen kenestäkään.

Pyydän Omphemetseä kertomaan terveiset lapsille, jotka nykyään saavat tukea koulunkäyntiinsä Tsholofelongista. Hän ei mieti kauaa, vaan vastaa vakavana:

”Haluan rohkaista heitä. Pitäkää huolta itsestänne, etenkin tytöt. Olkaa ahkeria, ja älkää ikinä antako periksi!”

 

Teksti ja kuvat: Virve Rissanen