Vaikeasti vammainen Eman oppi nauramaan kirkon vammaisryhmässä

Julkaistu: 13.12.2018

Kun Eman Yimer (10 v) viisi vuotta sitten pääsi mukaan kirkon vammaishankkeen piiriin, hän oli pelokas ja itkuinen tyttö, joka ei antanut kenenkään koskettaa itseään. Pikkuhiljaa hänestä on kuoriutunut iloinen ja naurava lapsi, joka riemuitsee, kun vammaishankkeen vapaaehtoistyöntekijä leikkii hänen kanssaan.

Vaikeasti vammaisten lasten asema on hyvin vaikea Etiopiassa. Heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja vanhoja uskomuksia. Lähetysseuran tukema Mekane Yesus -kirkon vammaishanke Dessiessä on harvinaislaatuista työtä, jota mikään muu järjestö Etiopiassa ei tee.

Kirkon työntekijä tuli kotiin

Eman on asunut koko ikänsä kahdestaan äitinsä Aminat Husseinin kanssa. Kun Eman oli pieni, äiti jätti hänet kotiin lukkojen taakse töihin lähtiessään. Aminat kantoi tavaraa ihmisille ja teki erilaisia päivätöitä.

Sitten naapurustossa asuva kirkon vapaaehtoistyöntekijä tuli käymään ja kertoi hänelle uudesta työstä, jolla kirkko halusi auttaa Emanin kaltaisia lapsia. Aminatia pyydettiin tuomaan Eman vammaisten lasten ryhmään kirkon toimintakeskukselle.

Alussa Emanin raajat olivat jäykät ja hän pelkäsi muita ihmisiä. Eman ei vieläkään pysty itse liikkumaan, mutta toimintakeskuksessa hän on saanut kuntoutusta niin, että jäykkyys on vähentynyt ja äiti pystyy kantamaan hänet toimintakeskukselle selässään. Nykyään Eman myös tunnistaa ryhmässä olevat aikuiset ja lapset. Hän ymmärtää puhetta ja yrittää sanoa joitain sanoja itsekin.

Äiti ei enää häpeä tytärtään

Myös Aminatin elämässä on tapahtunut suuri muutos. Hän sai vammaishankkeen kautta pienlainan, jonka turvin hän alkoi myydä tuoreita vihanneksia torilla.

Eman ei enää jää yksin kotiin äidin ollessa töissä vaan hän on äidin mukana torilla. Kolmena päivänä viikossa Eman käy toimintakeskuksella ja silloin äiti pääsee hankkimaan uutta tavaraa tai torille yksin.

Aminat on hyvin onnellinen ja kiitollinen muutoksesta. Hän ei enää häpeä tytärtään, vaan kuljettaa tätä rohkeasti mukanaan kaikkialle, vaikka se ei olekaan helppoa. Emanilla on nykyisin pyörätuoli, jossa hän voi istua kotona tai torilla, mutta Dessien kadut ovat kovin mäkisiä, joten Emanin kantaminen reppuselässä on joskus helpompaa kuin pyörätuolilla kuljettaminen.

Aminat ja Eman ovat saaneet myös uuden kodin. Aiemmin he asuivat pienessä vuokra-asunnossa, nyt he ovat saaneet kaupungilta pienen talon, jonka vuokra on lähinnä nimellinen. Niinpä Aminat on pystynyt hankkimaan torimyynnistä saamillaan rahoilla tarpeellisia tavaroita kotiin, kuten sängyn, hyllyn ja pienen televisionkin.

Suomen Lähetysseura tekee työtä kaikkein syrjäytyneimmässä asemassa olevien auttamiseksi. Emanin ja Aminatin elämä on muuttunut. Toivottavasti vähitellen myös ympäröivän naapuruston ja yhteiskunnan asenteet vammaisuutta kohtaan muuttuvat. Kun vammaisia lapsia ei enää suljeta kotiin, ihmiset tottuvat näkemään heitä ja hyväksymään heidät osaksi yhteisöä.

Teksti Leila Pentikäinen